Todellisuus

Viimeaikoina on potkittu päähän ihan huolella. Pääsiäisestä saakka oon ollu sairaslomalla ja toinen käsi on leikattu, syksyllä sitte toinen. Pääsykokeissakin kävin, en toki lukematta, käytin itsenikin yllättävän määrän aikaa lukemiseen. 

Stressin määrä on ollu kyllä jotain ihan mieletöntä. Kaikesta. Hetkittäin on sellanen olo et haluais vaan kadota johonkin, edes pieneksi toviksi, jotta sais pienen rauhan itselleen. Tuntuu siltä, ku ois vedetty piikkilankaa sisäelinten ympärille ja joinain päivinä se kiristyy äärimmilleen melkein salpaa hengityksen. Sellasina hetkinä on kamalan vaikea olla. Onnekseni mulla on aivan mielettömän hyviä ystäviä, jotka helpottaa mun oloa. Saa mut nauramaan. Hetkeksi poistaa sen ahdistuksen kokonaan.

En ole varma olenko eniten surullinen, vihainen vai pettynyt. Vai onko tää tunne lähinnä vaan kombo noista kaikista. Ehkä niin. Ajattelin aika pitkään, ettei tule olemaan helppoa hyväksyä tätä kaikkea. Mutta toisaalta - miksi hyväksyä mitään mikä ei ole hyväksyttävää? 

En enää edes tiedä johtuuko tämä olo ainoastaan tästä vai onko tässä mukana muutakin. Tai on tietenkin. Mutta kaikkeen muuhun on sentään jollain määrin pystynyt vaikuttamaan. 

Mua jännittää lähes koko ajan. Tai en tiedä jännittääkö, mutta fyysinen tunne on täysin samanlainen. Eikä sitä oikein mielellään tuntisi jatkuvasti. Eikä ainakaan näin, ettei tiedä mistä se tunne tulee. Ahdistus on selkeä, joskin ikävämpi tunne. Mutta se on selkeä ja tiedän tasan syyt siihen. 

Odotan vaan sitä lämpöä, pitkiä kesäpäiviä, lämmintä merituulta, hetkiä jolloin voi vain nauttia kesästä. 

Ehdin vihdoin lukea Antti Holman kirjan (Järjestäjä) alusta loppuun. Ja se on hyvä. Ihan mieletön. Jossain vaiheessa kirjaa huomaa jopa ohuesti toivovansa kliseistä kaksi saa toisensa -loppua, mutta toisaalta haluaisi erilaisuutta. Mutta sieltä tulikin erinomaisuutta. Toivottavasti kirjoittaa ainakin joskus vielä lisääkin.

Kirja on hyvä. Pakokeino, ajanviete. 

Seuraavaksi aloitan 2014 Finlandia palkinnon saaneen He eivät tiedä mitä tekevät (Jussi Valtonen). 

Nyt lenkille, juoksemaan pois tätä fiilistä. Mutta kaiken tän paskankin keskellä mä jotenkin uskon, että asiat jossain vaiheessa järjestyy. Tätä on vaan ollu jo pikkasen liian kauan. Mut ne on ne kolme sanaa elämästä. 

"It goes on."

Perjantai ja liikaa ajatuksia

   Viimeinen viikko, melkein kaksi, on kyllä ollut sellaista psyykkistä vuoristorataa, että huh huh. Jotenkin kaikki asiat on taas ihan päälaellaan, eikä aina oikein tiedä, että mistä sitä sitten oikein seuraavaksi stressaisi. Joskin viimepäivinä olen kyllä stressannut tasaisesti kaikesta...
   Eilen tehtiin Virpin kanssa iltapäiväretki Porin Mehiläiseen, kun mulla oli vihdoin ja viimein se hermoratakoe (tai hienommalta nimeltään elektroneuromyografia). Siinä muutaman sähköiskun ja neulalla tökkimisen jälkeen lääkärisetä totesi molempien ranteiden olevan "keskipahat", eli leikkaushoito molempiin käsiin. Pitää kuulemma puolen vuoden, viimeistään vuoden, sisällä operoida, ettei mene hermot lopullisesti tohjoksi. Eipä tuo tieto mua loppupeleissä edes yllättänyt, kun äitillä on operoitu molemmat kädet ja oireet on ollut hyvin samankaltaisia. Maanantaina sitten työterveyslääkäriltä kysymään, että koska ja missä näitä räpylöitä sitten availlaan.
   Illalla vietettiin äiti-tytär -laatuaikaa mamin kanssa ja syötiin suklaata.

   Heräsin aamulla taas vaihteeksi ennen seitsemää, mutta enpä jaksanut enää edes yrittää jatkaa uniani. Elikoille ruokaa ja yks jakso Frendejä. Alakerran kreisi eukko onneks meni vasta myöhemmin kouluun ja kutsui aamukahville. Maailma parantui taas hiukan ja tein historiaa, kun join kaksi kupillista kahvia. Siivoilin Myyn ja Onnin häkkejä ja innostuin imuroimaan koko kämpän. Päänsisäisen sekamelskan huomaa ehkä parhaiten siitä, ettei osaa (tai halua) olla pitkää aikaa tekemättä mitään.
   Ponin ajaminen jäi täysin väliin eilen ja edellispäivänä. Eilen sentään kävin harjailemassa ja venyttelemässä. Huomenna olis sitte pakko mennä, ettei mee ihan pelleilyksi tämä touhu. Toivotaan, ettei kädet ota kauheen pahasti nokkiinsa siitä hommasta.
   Illalla olis sitten vuorossa Lukon pronssipeli! Paikan päälle kannustamaan.

Pienenpieni Myy alkaa olla jo paljon rohkeampi tämän ensimmäisen viikon jälkeen. Eilen hän söi ensimmäisen kerran mun kädestä, tuli niin hyvä fiilis! Onni nyt onkin ahne pieni possunen joka meinaa syödä sormetkin, jollei mitään namia heru. Onnin taikishäkkiin sain edellispäivänä toisesta tehdashäkistä pohjalaatikon, jonne sain laitettua puruja ja heinät. Häkin siivoaminen helpottui aika tavalla. Vielä innostaisi modata herran häkkiä vähän eri malliin, mutta taidan malttaa toistaiseksi mieleni. Sain jopa pari kuvaa possuista:

Myy kurkkimassa Onnia

Myy

Onni

Kissa on toki kaikessa aina mukana, vaikkei hänestä niin tule kirjoiteltuakaan. Maailman paras saikkukaveri, nukkuu vieressä aina kun itse jään paikoilleni. Välillä toki pitää tunnollisen marsuvahdin käydä kurkkaamassa, että onko molemmat siellä minne hän viimeksi ne jätti. Onneksi pikkumarsukaan ei Simpun mielestä enää ole kovin kiinnostava, eikä sitä tarvitse ihan taukoamatta kytätä. Toisaalta myöskään Myy ei niin enää välitä, vaikka kissa häkin vieressä patsastelisikin.
Loppuun tietenkin kuva myös hurjasta kotitiikeristä.

PS. Päivän biisi

maanantai

Se olis taas maanantai. Mun kohdalla sillä ei nyt tällä hetkellä oo kyllä kovinkaan suurta merkitystä, kun sairaslomalla käsieni kanssa olen. Aamulla nää toimii hyvin herätyskellona, kun puutuvat, neulottuvat ja särkevät. Mutta se niistä ja muihin juttuihin!

Oltiin eilen Hukan kanssa koirien mätsäreissä. Sää ei todellakaan suosinut ja palella sai, kun 2,5h seistiin vesisateessa. Suurin osa ajasta meni luonnollisesti vain odotteluun. Saatiin kuitenkin punainen nauha, mikä hieman yllätti, ja jatkettiin kaikkien punaisten yhteiskehään. Pentuja oli hurjan paljon ja kaikki eri rotuisia (bostoninterriereitä taisi olla kaksi, mutta kuitenkin) ja hienoja. Punaisten yhteiskehässä ei sitten enää sijoituttu, mutta kokemusta sieltä vain hakemaan mentiinkin. Hukka käyttäytyi todella hienosti, seisoi ja juoksi kehässäkin ihan niin kuin kuuluukin. 

Kehässä oltiin ensin pareittain, Hukka esiintyy hienosti ja minä näytän sammakolta vihreän takkini kanssa...

Loppupäivä menikin sitten sujuvasti kotosalla. Simppu joutui pesulle ja harjaukseen ja mun yllätyksekseni kattila käyttäytyi ihan moitteettomasti. Vähän häntä toki vesi harmitti, mutta harja vielä sitäkin enemmän... 

Jumituin sohvalle katsomaan Frendejä ja loppujenlopuksi nukahdin ja otin sellaset pienet kahden ja puolen tunnin nokoset. Pikkasen jotain univelkaa on kaikesta heräilystä kertynyt, kun unta riitti silti koko yöksi. 

Aamurutiinit tässä kämpässä on hyvin selkeät: ensin Simpulle, Onnille ja Myylle ruokaa, muuten ei tule mistään mitään. Tällaisina aamuina, kun en lähde kotoa (ainakaan kiireellä) mihinkään, hoidan yleensä elikot täysin ennen kuin teen mitään muuta. Kaikille ruokaa, possujen häkkien ja kissan laatikon siivous. Ja kaikkien vesien vaihto. Tänään ajattelin olla reipas ja siivota täällä vähän muutenkin, Simpusta lähtee aivan tolkuton määrä karvaa. 

Onni makoilee omalla tyynyllään

Tiikeri aamutorkuilla

Elämä pyörii tällä hetkellä aika vahvasti nimenomaan työn, ponin ja kodin ympärillä. Tällä hetkellä toki ne työt mietityttää käsien takia, eikä fyysisesti paikan päällä ollen. Joskus tuntuu, että vuorokaudesta loppuu auttamatta tunnit kesken ja aina jää jotain tekemättä, vaikka todellisuudessa kaikki onkin ihan okei. Kehitän itselleni stressiä aivan kaikesta mahdollisesta, vaikka sitä pukkaa väkisinkin joistain jutuista. Mulla on kuitenkin kaikki ihan hyvin, ainakin siis ne perusasiat. Ainahan sitä voi enemmän toivoa. Alkuvuoden lähes jatkuva ahdistus on pikkuhiljaa helpottanut ja arki sujuu huomattavasti paremmin. 

Sen verran enemmän tunteja kun saisi, että kaiken tämänhetkisen lisäksi näkisi myös kaikkia ystäviä edes joka toinen viikko. Onneksi nykyään kommunikointi noin muutenkin on helppoa, mutta eihän se tietenkään sama asia ole, kuin nähdä kasvotusten. No, ainahan pitää olla jotain, missä on parantamisen varaa. Työpäivän jälkeen jäävä tuntimäärä on vain kovin vähäinen. Jos ponia menee liikuttamaan, niin siinäpä se ilta/aamu sitten melkein olikin. Iltavuoroviikoilla toki melkein kaikki muut ovatkin töissä tai koulussa, kun itsellä on se vapaa-aika. 

Kai se osaltaan on myös "aikuistumista". Tyypit opiskelee, tekee töitä, perustaa perhettä ja sen sellasta. Aikaa menee niihin asioihin väkisinkin enemmän kuin ennen. Mutta mun mielestä nämä vuodet on sitten niitä todellisia testejä ystävyydelle. Pysyykö kontaktit, vaikka ei kovin usein näkisikään? Mulla on muutamia aivan ihania ystäviä, joiden kanssa nähdään harvoin, mutta muuten ollaan yhteydessä kohtalaisen usein. Ja toivottavasti ollaan myös jatkossa. 

Näillä pohdinnoilla tähän päivään, nyt täytyy toimeentua kauppareissulle!

--