Elämä satuttaa.

Se tunne, kun seinät kaatuu päälle.
Se tunne, kun ahdistaa niin, ettei meinaa saada henkeä.
Se tunne, kun tunnit juoksee ohi liian nopeasti.
Se tunne, kun et hallitse mitään ja hallitset kaikkea.

Tulee niin Jumala-olo, kun päättää milloin toisen on aika lähteä. Kuka minä olen päättämään kenenkään elämästä tai kuolemasta? Koska minusta tuli se, joka lähettää rakkaimpansa koukkuun? Ajatukset pyörii päässä, vaikka tasan tarkkaan tiedänkin toimivani hevoseni parhaaksi.

Aamulla poni lähtee. Kauhulla lasken tunteja siihen hetkeen, kun saatan rakkaan viimeiselle matkalle.

Suurin suru on sanaton

Maailman vaikein, lopullinen päätös on tehty. Rakas hevoseni, elämäni hevonen, ensimmäinen oma hevoseni lähtee viimeiselle matkalle kohti taivaslaitumia. Olo on käsittämättömän tyhjä. Jäljelle jää vain kauniit muistot rakkaasta.

Rakastan sinua ikuisesti.

Kaikki muukin menee pääosin päin vittua. Olis liian helppoa jos kaikki menis hyvin, jos ei ihastuis kehenkään, kukaan ei kuolis ja näin. Mut ei, ni vittu ei.