Tulin taas tänään siihen tulokseen, että vuorokaudessa on muutama tunti liian vähän... Töissä neljään ja sitte ois ohjelmaa vaikka muille jakaa.
Juteltiin eilen Päivin kanssa vähän niin kuin kaikesta kaikkea. Tultiin siihen tulokseen, että aikaa ei koskaan ole riittävästi. Ainahan sitä ajattelee, että saisinpa vielä hetken sen ihmisen (tai eläimen) kanssa. Eikä sitä hetkeä koskaan enää saa. Antaisin aika paljon, jos saisin vielä edes sen yhden päivän jo pois nukkuneiden rakkaiden kanssa. Mutta toisaalta, eihän se mitään muuttaisi - sekään ei olisi tarpeeksi. Senkin jälkeen sitä aikaa kaipaisi lisää. Muistakaa antaa aikaa ja läheisyyttä, sanoja ja tekoja niille lähimmille ja rakkaimmille. Aikaa ei ole loputtomasti, ei kenelläkään. Eihän siihen tietenkään voi koko aikaa kiinnittää huomiota juuri tuolla ajatuksella, vaan yleisesti ne lähimmät huomioon ottaen.
On edelleen päiviä, jollon en kykene puhumaan pappasta, mummusta tai edes Peiskasta saamatta aivan järjetöntä itkukohtausta. Eikä se edes helpota, vaan lähinnä vaan pahenee joka päivä.
Mua surettaa tosi, tosi suuresti se, ettei mummu ja pappa ole näkemässä, mikä musta tulee isona. Ja se, ettei pappa nähnyt mua ylioppilaslakki päässä. Mä tein sen, vaikka niin monen monituiset kerrat onnistumistani epäilinkin. Mutta hän ei epäillyt. Ei kertaakaan. Viimeisenä päivänä ennen hänen poisnukkumistaan istuin pitkän tovin sairaalassa. Se oli sanalla sanoen aivan kammottavaa, kun niin rakas ihminen on niin, niin sairas. Mutta, koin velvollisuudekseni istua siinä, hänen kanssaan, niin kuin hän niin monet kerrat istui minun kanssani milloin missäkin. Ja vaikka hän ei hereillä ollutkaan niin haluan luottaa siihen, että hän tunsi käteni hänen kädessään ja kuuli ne kolme pientä sanaa.
Minä rakastan sinua. Aina.
Olkoonkin niin, että hyvien joukkoon mahtuu superhuonojakin päiviä, niin sinne mahtuu myös niitä eniten ketuttaa kaikki -päiviä. Nekin vähenis puolella ihan yhden asian järjestymisen jälkeen, mutta minkäs teet, kun se on poissa omista käsistä.
Mulla on kyllä ihan maailman parhaita ystäviä, joiden kanssa voi manata asiat alimpaan kerrokseen ja jatkaa päivää hymyssä suin. Asioilla on tapana järjestyä, eikö niin?
