Todellisuus

Viimeaikoina on potkittu päähän ihan huolella. Pääsiäisestä saakka oon ollu sairaslomalla ja toinen käsi on leikattu, syksyllä sitte toinen. Pääsykokeissakin kävin, en toki lukematta, käytin itsenikin yllättävän määrän aikaa lukemiseen. 

Stressin määrä on ollu kyllä jotain ihan mieletöntä. Kaikesta. Hetkittäin on sellanen olo et haluais vaan kadota johonkin, edes pieneksi toviksi, jotta sais pienen rauhan itselleen. Tuntuu siltä, ku ois vedetty piikkilankaa sisäelinten ympärille ja joinain päivinä se kiristyy äärimmilleen melkein salpaa hengityksen. Sellasina hetkinä on kamalan vaikea olla. Onnekseni mulla on aivan mielettömän hyviä ystäviä, jotka helpottaa mun oloa. Saa mut nauramaan. Hetkeksi poistaa sen ahdistuksen kokonaan.

En ole varma olenko eniten surullinen, vihainen vai pettynyt. Vai onko tää tunne lähinnä vaan kombo noista kaikista. Ehkä niin. Ajattelin aika pitkään, ettei tule olemaan helppoa hyväksyä tätä kaikkea. Mutta toisaalta - miksi hyväksyä mitään mikä ei ole hyväksyttävää? 

En enää edes tiedä johtuuko tämä olo ainoastaan tästä vai onko tässä mukana muutakin. Tai on tietenkin. Mutta kaikkeen muuhun on sentään jollain määrin pystynyt vaikuttamaan. 

Mua jännittää lähes koko ajan. Tai en tiedä jännittääkö, mutta fyysinen tunne on täysin samanlainen. Eikä sitä oikein mielellään tuntisi jatkuvasti. Eikä ainakaan näin, ettei tiedä mistä se tunne tulee. Ahdistus on selkeä, joskin ikävämpi tunne. Mutta se on selkeä ja tiedän tasan syyt siihen. 

Odotan vaan sitä lämpöä, pitkiä kesäpäiviä, lämmintä merituulta, hetkiä jolloin voi vain nauttia kesästä. 

Ehdin vihdoin lukea Antti Holman kirjan (Järjestäjä) alusta loppuun. Ja se on hyvä. Ihan mieletön. Jossain vaiheessa kirjaa huomaa jopa ohuesti toivovansa kliseistä kaksi saa toisensa -loppua, mutta toisaalta haluaisi erilaisuutta. Mutta sieltä tulikin erinomaisuutta. Toivottavasti kirjoittaa ainakin joskus vielä lisääkin.

Kirja on hyvä. Pakokeino, ajanviete. 

Seuraavaksi aloitan 2014 Finlandia palkinnon saaneen He eivät tiedä mitä tekevät (Jussi Valtonen). 

Nyt lenkille, juoksemaan pois tätä fiilistä. Mutta kaiken tän paskankin keskellä mä jotenkin uskon, että asiat jossain vaiheessa järjestyy. Tätä on vaan ollu jo pikkasen liian kauan. Mut ne on ne kolme sanaa elämästä. 

"It goes on."