Jokainen varmaan omalta kohdaltaan ainakin jossain määrin allekirjoittaa seuraavan lauseen: Elämä on perseestä. Ei tietenkään aina, tai koko aikaa, koska hyviäkin hetkiä on.
Nyt, täysin pysähtyneessä hetkessä, kun käännyn ja katson taaksepäin. Viisi elämäni ehdottomasti parasta, rikkainta, hienointa kuukautta. En vaihtaisi hetkeäkään pois, eikä kukaan onneksi niitä voi muistoistani viedä.
Elämä jatkuu varmasti kyllä, ja pitää liikkua eteenpäin, mutta nyt olen vain jähmettyneenä paikoillani. Jollain tapaa tuntuu, että ihan kaikelta on pudonnut pohja. Olen vahva, tiedän sen. Mutta vahvatkin särkyy, kun riittävästi sattuu. Ja sattuuhan se. "Aika korjaa" on täysin paska sanonta, koska sehän ei todellakaan pidä paikkaansa. Aika ei korjaa mitään, mutta ajan kanssa oppii elämään asioiden kanssa. On asioita, jotka ajan mittaan hyväksyy. Asioita, joiden kanssa ei välttämättä ole täysin sinut koskaan. Jossain syvällä mun sisällä on se pieni lapsi, joka ei anna ehkä koskaan periksi. Joka jaksaa toivoa ja odottaa. Ehkä vielä joskus.
Tajusin taas tänään miten iso juttu tuo hevostelu on mun mielenterveydelle. Hetki hiljaisuutta. Rauhallisesti heiniään syövä hevonen, joka aika ajoin suurilla ymmärtäväisillä silmillään katsoo ja tönäisee kevyesti turvallaan. Pieni pakkanen, kevyt lumisade ja alla varmajalkainen suomenhevonen - hetkeksi unohtuu kaikki. Joskus siellä tallissa seisoo vielä se oma ihana suomalainen, mutta siihen asti mennään tämän mukavan lainatamman kanssa.
Kaiken muun lisäksi vielä tuo kirottu joulu tekee tuloaan. Stressaan tällä hetkellä aivan kaikesta, vaikka siihen ei kai olisi mitään tarvetta. Eniten tarvetta olis viikon tai kahden reissulle jonnekin, hetkeksi irti normaalista arjesta. Ehkä ensin pitäisi vaan selvitä tämän normaalin arjen kanssa... Yksi horjuva askel kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti