Siitäkin huolimatta pitäis osata nauttia elämästä. Tarttua hetkiin kiinni. Menetettyä aikaa ei saa takaisin ja aika on julma. Se kuluu liian nopeasti juuri silloin, kun se toivoisi hidastavan vauhtiaan. Mutta se on ihan okei. On myös aikoja, jolloin se kulkee aivan liian nopeasti. Ei ehdi mukaan tapahtumiin, tuntuu kuin osa itsestä jäisi muualle. Sekin on ihan okei. Joskus hajottaa, vaikkei itse tietäisikään syytä. Superpaskat päivät on saatanasta, mutta ne kuuluu elämään.
Itsehän olen varsin hyvä sanomaan, kun huonoina päivinäni en puhu kenellekään, vaan olen ihan rikki ihan keskenäni. Tänään aamupäivällä oli semmonen hetki. Se oli melko lyhyt hetki ja helpotti heti, kun pääsi töihin. Työkaverit on ihan huippuja ja ajatukset oli hetkessä paljon parempaan suuntaan. Ne hetket kuitenkin vaanii ikään kuin jokaisen nurkan takana. Koko ajan saa olla hivenen varpaillaan.
Tässä siivoillessa on tullut vastaan kaiken näköisiä päiväkirjameininkejä. On suorastaan ikävä niitä aikoja, jolloin kirjoittamalla sai valutettua kaikki aivolimat ja sydänveret paperille (tai ruudulle, ihan sama). Enää en oikein hallitse sitä. Se vaatii tietyn olotilan, ennen kuin ne ajatukset löytää tiensä tekstin muotoon. Se vaatii tietyn ahdistuksen, surun, riemun, yksinäisyyden tai satunnaisen rikkonaisuuden. Tai no, eipä rikottua koskaan täysin ehjäksi saa, että se siitä satunnaisuudesta. Mutta pääasiassa ehjän veroinen kuitenkin.
Oon kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että ilman niitä kaikkia huonoja aikoja en olisi niin rohkea kuin olen nyt. Tai no en tiedä olenko rohkea vieläkään, mutta ainakin rohkeampi kuin ennen. Jotenkin olen kai päättänyt tarttua härkää sarvista ja hypätä elämän junaan ihan kunnolla kyytiin. Mihin se vie, en tiedä. Mutta pitääkö sitä vielä tässä vaiheessa tietääkään?
Oon opetellut olemaan onnellinen siitä mitä mulla on, koska mulla on kuitenkin pitkälti kaikki mitä tarvitsen. Joskus aion opetella vielä olemaan onnellinen myös itsestäni, mutta vielä ei ole sen aika. Olenhan mä itelleni ihan jees, mutta joskus haluan vielä olla itselleni myös hyvä.
Kaiken innon ja rohkeuden takana hiukan kolkuttelee myös pelko. En oo sitten kuitenkaan koskaan ollut yksin niin paljoa, kuin mitä tulen pian olemaan. Yksinäinen kyllä, mutta en yksin. Yritän kuitenkin ajatella niin, että elämä opettaa ja kaikkeen tottuu. Se ei kuitenkaan poista sitä pelkoa. Varsinkaan, kun tiedän olevani ensimmäisen viikon ihan hajalla ja rikkipoikki. Mutta se kai kuuluu siihen. Ei kai sen kuulukaan olla ihan yksinkertaista ja helppoa. Mikään muukaan ei ole.
Tämän illan pohdinta on suoritettu ja nyt suuntaan nukkumaan ennen kuin ajatukset juoksee niin etten enää saa nukuttua. Ajatuksille ei saa antaa liikaa valtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti