plokkailua

Mulla oli taas mielessä joku äärettömän hieno ja suorastaan runollinen postaus, mutta kappas kun koneelle asti pääsin niin sehän oli kadonnut jo taivaan tuuliin. Kuitenkin yritän nyt kerätä kaikki Runebergin rippeeni ja saada aikaan hieman kahta riviä pidemmän postauksen.

Elämä on noin niin kuin suunnilleen raiteillaan. Pääsin tosiaan niistä ruotsin yo-kisoista läpi ja sen puoleen tuo ylioppilaaksi valmistuminen on taas yhtä porrasta lähempänä. Työsuhdekin löytyy, joskaan tällä hetkellä ei ole töitä, joten sille saralle olisi mukava saada jonkinlainen muutos.
Multa kysyttiin eilen, että olenko katunut hevosen ostoa. Täysin rehellisesti voin sanoa, että en sekuntiakaan. On hetkiä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan. Hetkiä, jolloin tuntuu, etten riitä. Hetkiä, jolloin mikään ei onnistu. Niiden hetkien yli kuitenkin nousee ne hetket, jolloin onnistuu ja kaikki toimii. En kadu päätöstäni ja rakastan hevostani.

Mietin tossa yksi yksinäinen ilta, että tuleekohan mulla koskaan olemaan jotain muuta ihmissuhdetta kuin ystävyys- ja perhesuhteet. Mä kyllä pärjään ja mun on hyvä olla näinkin, mutta aika ajoin tulee sellainen olo, että kaipaisi jotakuta vierelleen. Hyvähän se on toivoa, kun on itse niin jumalattoman hankala. Milloin toinen on vain aivan liian erilainen, milloin se puhuu liikaa ja milloin liian vähän. Milloin se on liian kaukana ja milloin liian lähellä. Milloin se ei ymmärrä ja milloin se ymmärtää aivan liikaa. Milloin se ei välitä ja milloin se välittää liian lujasti. Jos vain jostain löytäisin sen, joka on siis se, joka on samanlainen, mutta kuitenkin erilainen. Joka puhuu, mutta ei liikaa. Joka on lähellä, mutta antaa myös tilaa. Joka ymmärtää, mutta ei yritä ymmärtää liikaa. Joka välittää, mutta osaa antaa hetkittäin myös olla. Joka rakastaa, mutta joka ei rakasta minua ruttuun.

Siihen loppui liike pään sisällä, joten jatketaanpa bloggailua myöhemmin.