Jokainen päivä on raskas.
Ehkä joskus vielä ensinnäkin kokonaan ymmärrän ja hyväksyn hänen poissaolonsa. Mutta tätä tyhjää aukkoa ei paranna, täytä tai edes pienennä mikään tai kukaan. Jonain päivänä opin elämään sen kanssa, muistelemaan kultaisia muistoja ilman surua.
Vielä on liian aikaista, suru ja ikävä ovat valtiaita.
Vielä sattuu liikaa.
Rakkaus ei häviä koskaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti