Mä oon aika juttelevainen ihminen. Juttelen mielelläni, ihan niistä näistä. Siitä huolimatta mä arvostan todella suuresti niitä ihmisiä, joiden kanssa pystyy istumaan hiljaa ilman vaivautuneisuutta. Istumaan hiljaa jonkin aikaa ja sitten toteamaan, että elämä on perseestä. Vaikka oikeastaan se itse elämä ei ehkä olekaan. Elämä ehkä yrittää tarjota meille oikeita polkuja kuljettaviksi, mutta omilla valinnoillamme johdatamme itsemme vääriin paikkoihin. Tai ehkä emme vääriin, mutta vaikeisiin ja jopa tuskallisten valintojen eteen. Poluille, joilla aikuistuminen on välttämätöntä, ehkä liiankin aikaisin.
Ehkä elämä onkin ihan kiva juttu. Ainakin siitä voi tehdä elämisen arvoisen. Elää se sellaiseksi, että sitä on kiva muistella vanhoilla päivillään.
Ei saa unohtaa elää.
Olen ikävöinyt viime päivinä melko paljon. Asioita, joita mulla on joskus ollut ja asioita, joita mulla kyllä on edelleen. Ikävöinyt vaan. Ja se on äärimmäisen epämiellyttävä tunne. On aika hassua, miten ihmistä voi ikävöidä jo silloin, kun vielä istuu vieressä. Kun tietää, että viiden minuutin päästä hän ei enää istu siinä. Ei hän kaukana silti ole, mutta... ei vieressäkään. Ja koska hän on yksi niistä, joiden kanssa voi istua hiljaa ja olla vain, hän on tärkeä. Todella tärkeä.
Voi jutella. Olla hiljaa. Nauraa. Mitä tahansa.
Juttelemisesta tuli mieleen, että oonhan mä myös jutellut viime päivinä aika paljon. Semmoisia hymyä aiheuttavia, mukavia keskusteluita.
Taisin joskus taannoin luvata kuvaa, että millanen luuri mulla on. No, lupasin tai en niin tässä on:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti