Sekava vuoden alku

Erehdyin taas tänään pohtimaan menneitä. Vanhoja asioita ja hivenen uudempiakin, jotka ovat kuitenkin jo tapahtuneet. Eikä niitä muuta enää mikään.
Pahinta on kai se, etten muista. Muistan kyllä pappan ihan viimeisinä aikoina ajatelleeni, etten ole tainnut koskaan sanoa ääneen rakastavani häntä. Nyt en kuitenkaan pysty muistamaan, korjasinko sen virheen viimeisinä päivinä - viimeisinä tunteina, ollakseni tarkempi. Ne hetket on yhtä sumua, mutta yritän uskotella itselleni, että pelkkä läsnäoloni kertoi sen paremmin kuin kolme typerää sanaa.
Sanoin tai en, nyt hän on poissa. En enää koskaan saa nähdä sitä ilkikurista pilkettä silmäkulmassa. Jäljellä on enää muistot ja valtava aukko sydämessä.
Mietin, että onkohan sydämestäni noin kuvainnollisesti muuta enää jäljelläkään. Muuta kuin ammottava aukko. Kun se käy liian suureksi ja ahdistavaksi, on vaikea uskoa ja toivoa löytävänsä uutta ja parempaakin, kukaties.

Maailma ei loppujen lopuksi ole kovinkaan mukava paikka. Ainakaan minun maailmani. Aika ajoin tuntuu kuin kuuluisin johonkin aivan toiseen tarinaan, että todellinen elämäni on vain typerä uni, joka pitää minut poissa maailmasta johon kuulun. Johon toivoisin kuuluvani.

Hän, joka oli joskus minulle hän, käveli tänään vastaan. En hämmennykseltäni suoraansanoen pystynyt muuta kuin kävelemään pois paikalta, kylmän viileänä. Voisin väittää, että silmissäni kävi häivähdys toivoa, ennen välinpitämättömyyden katsetta. Eihän hän edes halunnut minun välittävän. Vasta jälkeenpäin ajatukset syöksähtivät päähäni sellaisena ryöppynä, että niiden selvittämiseen meni monta tuntia. Jos olisin ollut järkevä (tai vaihtoehtoisesti hullu), olisin mennyt hänen peräänsä ja sanonut mitä ajattelen. Että olen hyvin, hyvin pahoillani. Että ajattelisin kuitenkin jo näin pitkän ajan jälkeen saavani edes tervehdyksen enkä pakoyrityksiä. Että voisin tehdä oman osani ja sanoa kaiken olevan nyt hänen käsissään. Vaikka eipä mikään silti tule koskaan palaamaan ennalleen.

On tasan kaksi ihmistä, jotka läsnäolollaan pystyvät parantamaan rintakehässäni olevan aukon. Hetkellisesti, läsnäolollaan vain. Ei tarvita sanoja, eikä mitään muutakaan. Lähellä oleminen riittää. Yksin ollessa tuntuu pahimmalta, pahemmalta kuin pitkään aikaan.